Vielä hetki nykypäivää:
Pian se alkaa, puhevammaisten viikko. Maanantaina nokka kohti Pikkuparlamenttia ja puhumaan mitä on elämä perheessä, jossa on puhevammaisia lapsia ja itsekin menettää osin kommunikointikykynsä. Asia on hioitunut päässäni jo melko mukavasti, ja miksi ei olisi, olenhan eläyt tämän ajan. Kokenut sen kauheudet ja ilon hetket. Kuinka turhautunut sitä onkaan kun lääkärin vastaanotolla aikoo sanoa kokonaisen lauseen ja aloittaa sanomalla sanan EI. tässä vaiheessa ylensä niin hidas neurologi jo keskeyttää ja jatkaa omiaan sekä menettää koko vastaukseni kun en enää muista mitä oli kysytty ja mitä olin vastaamassa. Se tärkeä viesti, vain yksi tärkeä sana, unohtui. Itse olen hyvin nopea ja kirurginen ihminen, tekisi mieli lyödä nyrkki pöytään. Sensijaan otan taas kassistani niitä postiortinkokoisia pahvejani ja alan kirjoittaa tai piirtää. Jo herää lääkärini huomio. Tehokas keino, ajattelen, ja jatkan huomion keskipisteenä olemista. Lopulta tulen ymmärretyksi.
Jos joku nyt kysyy, että mikä olikaan tuo asia, niin en muista. Se menetti merkityksensä jo aikaa sitten. Päivät kuluivat, tuli uudet murheet ja uudet ilot. Asiat jatkavat kulkuaan halusin tai en.
Mutta tuo puhevammaisten viikko. Se on minulle tärkeä asia. Olen jo 10 vuotta saanut kokea mitä se on kun on puhevammaisten vuosi. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä, ovat niin erilaisia. Yleensä onneksi ollaan menty eteenpäin, "taakse poistu" -käskyjä on tullut muutama armeijamaisella nopealla rytinällä. Mutta suomalainen on sisukas. Tilaisuuden tullen jatketaan matkaa, jatketaan harjoituksia. Välillä komentaja kuviossa voi muuttua, välillä se on vakaasti ja pitkään sama.
"Mitä sanoisit jos et voisi puhua", on erittäin hyvä kysymys. Voisi myös kysyä " miten oikaiset jos tulet väärin ymmärretyksi". Kuinkahan moni ajattelee, etä tämä voi olla arkipäivää monille ihmisille, jopa 15 %:lle ikäluokasta, ellei jopa useammalle. Nämä ihmiset ovat juhlaviikkonsa ansainneet. He ovat tehneet kovasti töitä edistyäkseen ja myös heidän omaisensa saavat tästä kunniasta oman kiitoksensa, ainakin minulta. Ympärillä on voinuyt olla monta terapeuttia ja opettajaa. Joku on repinyt hiuksia päästään ja jo melkein luovuttanut. Joku on uskonut tuon oikean ukkovarpaan heilahdukseen ja saanut vasemmankin heilahtamaan. Ja se riemu mikä siitä syntyykään, se jaksaa kannattaa helpostikin puoli vuotta, siis aika monta viikkoa!
Erityisesti haluan myös onnitella puhevammaisten läheisiä siit äsuuresta kärsivällisyydestä ja työstä mitä olette tehneet. Ja siitä, että ajoin olette olleet myös tekemättä mitään. Kaikella toiminnalla on merkitystä.
Ilman teidän tukea kuntoutuminen olisi melkein mahdotonta!
Kuva: www.sclera.be, ilmainen kuvapankki, ei kaupalliseeen käyttöön.
Jatkossa blogia voi seurata myös osoitteessa www.papunet.net. Siellä osin kirjoitukset erilaisia, osin jopa kokonaan eri kirjoituksia.
Hannukka
Pian se alkaa, puhevammaisten viikko. Maanantaina nokka kohti Pikkuparlamenttia ja puhumaan mitä on elämä perheessä, jossa on puhevammaisia lapsia ja itsekin menettää osin kommunikointikykynsä. Asia on hioitunut päässäni jo melko mukavasti, ja miksi ei olisi, olenhan eläyt tämän ajan. Kokenut sen kauheudet ja ilon hetket. Kuinka turhautunut sitä onkaan kun lääkärin vastaanotolla aikoo sanoa kokonaisen lauseen ja aloittaa sanomalla sanan EI. tässä vaiheessa ylensä niin hidas neurologi jo keskeyttää ja jatkaa omiaan sekä menettää koko vastaukseni kun en enää muista mitä oli kysytty ja mitä olin vastaamassa. Se tärkeä viesti, vain yksi tärkeä sana, unohtui. Itse olen hyvin nopea ja kirurginen ihminen, tekisi mieli lyödä nyrkki pöytään. Sensijaan otan taas kassistani niitä postiortinkokoisia pahvejani ja alan kirjoittaa tai piirtää. Jo herää lääkärini huomio. Tehokas keino, ajattelen, ja jatkan huomion keskipisteenä olemista. Lopulta tulen ymmärretyksi.
Jos joku nyt kysyy, että mikä olikaan tuo asia, niin en muista. Se menetti merkityksensä jo aikaa sitten. Päivät kuluivat, tuli uudet murheet ja uudet ilot. Asiat jatkavat kulkuaan halusin tai en.
Mutta tuo puhevammaisten viikko. Se on minulle tärkeä asia. Olen jo 10 vuotta saanut kokea mitä se on kun on puhevammaisten vuosi. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä, ovat niin erilaisia. Yleensä onneksi ollaan menty eteenpäin, "taakse poistu" -käskyjä on tullut muutama armeijamaisella nopealla rytinällä. Mutta suomalainen on sisukas. Tilaisuuden tullen jatketaan matkaa, jatketaan harjoituksia. Välillä komentaja kuviossa voi muuttua, välillä se on vakaasti ja pitkään sama.
"Mitä sanoisit jos et voisi puhua", on erittäin hyvä kysymys. Voisi myös kysyä " miten oikaiset jos tulet väärin ymmärretyksi". Kuinkahan moni ajattelee, etä tämä voi olla arkipäivää monille ihmisille, jopa 15 %:lle ikäluokasta, ellei jopa useammalle. Nämä ihmiset ovat juhlaviikkonsa ansainneet. He ovat tehneet kovasti töitä edistyäkseen ja myös heidän omaisensa saavat tästä kunniasta oman kiitoksensa, ainakin minulta. Ympärillä on voinuyt olla monta terapeuttia ja opettajaa. Joku on repinyt hiuksia päästään ja jo melkein luovuttanut. Joku on uskonut tuon oikean ukkovarpaan heilahdukseen ja saanut vasemmankin heilahtamaan. Ja se riemu mikä siitä syntyykään, se jaksaa kannattaa helpostikin puoli vuotta, siis aika monta viikkoa!
Erityisesti haluan myös onnitella puhevammaisten läheisiä siit äsuuresta kärsivällisyydestä ja työstä mitä olette tehneet. Ja siitä, että ajoin olette olleet myös tekemättä mitään. Kaikella toiminnalla on merkitystä.
Ilman teidän tukea kuntoutuminen olisi melkein mahdotonta!
Jatkossa blogia voi seurata myös osoitteessa www.papunet.net. Siellä osin kirjoitukset erilaisia, osin jopa kokonaan eri kirjoituksia.
Hannukka
